tiistai 16. lokakuuta 2012

Muistaakseni

Nappasin Tiinalta mukaani muistelumeemin. Tällaisten pohtimisen täytyy olla ihmiselle hyödyksi. Voi katsoa taakse, voi katsoa eteen, voi katsoa omaa napaansa ja arvioida, missä kohtaa nyt on. Kyllä oma sija yleensä vähän kiinnostaa, tai ainakin sen pitäisi. Huolettomuus on hienoa, mutta välinpitämättömyydelle emme liputa.

* * *

Nämä kymmenen viimeistä vuotta ovat olleet minulle melkoista haipakkaa. Ensimmäinen avioliitto päättyi, tuli opiskelu- ja työkuvioiden säätämisiä, monia muuttoja, yhteenmuuttoja ja erkaantumisia, perhe-, työ-, raha- ja rakkaushuolia. Nyt tuntuu – ja toivon – että on tyynen aika.

Tyynihän ei ole ensinkään sama kuin tylsä. Jatkuva stressi ja huoli on tylsää, vaikka tunteehan sitä elävänsä, kun sydän tykyttää, korvissa suhisee ja kaikkiaan on pakojäniksen olo. Kun on tyyntä, ei tarvitse koko ajan tarkistaa, missä kohtaa menee ja millä vauhdilla.Voi keskittyä siihen, mikä on mielekästä ja jännää.

* * *

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2002:
1. Olen toisella luokalla etälukiossa. Opiskelu on huumaavan ihanaa ja pitää minut pystyssä.
2. Ensimmäinen avioliitto vetelee ihan viimeisiä kierroksiaan. Kotitielle kääntyminen on hirvittävän vaikeaa. Ajaisin ohi, ajaisin Lappiin asti ja sieltä eteenpäin, mutta tyttäret.
3. Kevät otti niin koville, että vielä syksylläkin on itkeneen olo. Elämäni hankalimpia vuosia on tämä.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2007:
1. Opiskelen Tampereen yliopistossa, pääaineena Suomen kirjallisuus. Aina on vähän kiire, aina pitäisi olla siellä en muista missä ja monelta.
2. Olen seurustellut Ton kanssa melkein vuoden. Näihin aikoihin alamme pohtia, että muuttaisimme virallisesti yhteen seuraavana vuonna – käytännössä olemme asuneet tiiviisti yhdessä jo vuoden alusta.
3. Tyttäret ovat teinejä, huhhuh. Ihania, nättejä ja sanavalmiita, mutta.

Kolme vuotta sitten, vuonna 2009:
1. Opiskelen edelleen. Pääaineeksi olen vaihtanut suomen kielen; kandidaattitutkinnon saan käteeni joulukuussa.
2. Asumme Ton kanssa yhdessä synnyinkaupungissani. Olen siitä niin onnellinen, että olen tehdä paavit joka kerran, kun laskeudun pussista kotipysäkillä. Asunto ei ole kyllä kaksinen, mutta välttää. Ton poika asuu vakituisesti kanssamme, teinejä vaeltelee taloudessa muutoin ketä milloinkin.
3. Tyttäret asuvat isällään, mistä aiheutuu ongelmia. Kuopuksen kanssa välit ovat hankalat. Olen usein ahdistunut tästä asiasta.

Vuosi sitten, vuonna 2011:
1. Toi kosii minua tammikuussa, menemme naimisiin elokuussa.
2. Osallistun graduseminaariin.
3. Tyttäret alkavat tuntua aikuisilta, sellaisilta järkeviltä ja osaavilta.

Tähän asti tänä vuonna:
1. Koko vuosi on tuntunut menneen muutossa. Muutimme heinäkuussa! Silti! Uusi koti on ihana. Tekee mieli silitellä sitä hellästi tämän tästä, ja silittelenkin.
2. Tyttäret muuttavat kumpikin omilleen. Ne ovat aikuisia, niillä on sisustusta ja remontointia. (Pyörryn ajatuksesta. Olen myös huolestunut, tietysti.)
3. Ei se vieläkään oo valmis.

Eilen:
1. Kävin tentissä, vaikka keväällä vannoin, että viimeinen tentti on tehty. No mitä? Olen vähän riippuvainen, tentismi on sairaus jne.
2. Tein töitä rivakkaa vauhtia, koska maanantai.
3. Pötköttelimme illalla sohvalla ja katsoimme telkkaria. Ihanaa ja onnellista on kotona arkiretkottaminen.

Tänään:
1. Olen huiskinut töitä kasaan, niin kuin aina tiistaisin. Maanantai ja tiistai ovat päätyöpäiviä, muut päivät ovat opiskelu- tai lisätyöpäiviä.
2. Ruokatunnilla katsoin YLE Areenasta Mirandan ja nauroin taas itseni ihan hikiseksi. Onneksi on etätöitä. Saa huudattaa Blondietakin. (Tällä hämään nyt itseä ihan surutta: kaipailen läsnäolevia työkavereita ja tavallisia työpäiviä. Vaihtaisin ruokis-Mirandat oitis työpaikan kahvihuoneeseen, ja Miranda on sentään lempparini!)
3. Tuulee niin, että tuntuu katto lähtevän. Naapuritalon katolla sireenitötterö heiluu huolestuttavasti. Lintuja ei näy missään. Aiemmin taisi vähän ukkostaa.

Huomenna:
1. Tankkaan bussikortin.
2. Istun lipastolla ja nykerrän graduaineistoa.
3. Pysyn hyvällä tuulella, vaikka mikä ois.

Ensi vuonna:
1. Liikun vähintään yhtä ahkerasti ja etenkin hyvällä mielellä kuin tänä vuonna.
2. Olen saanut gradun valmiiksi ja voin tehdä kaikkea sitä, mitä ei voi tehdä koska gradu. Esimerkiksi voin askarrella valtavia määriä ja laatuja, voin lukea ihan mitä vaan, voin harrastaa kaikkea (sitä, mitä ennen opiskelua. Eli? Rivitanssia? Eikä, en ala.)
3. Päätän nyt, että olen säännöllisissä päivätöissä ja viihdyn hirvittävän hyvin. Muutenkin olen onnellinen, terve ja tasapainoinen. Rakkautta on ilmassa meillä edelleen kauhean paljon.

Päätöksillähän on taipumus toteutua, eikö?

4 kommenttia:

Tiina kirjoitti...

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vaikka eihän tää nyt mikään LOPPU vielä ole, herrajjestas!

Itsestäni tein sellaisen pika-analyysin, että olen viimeiset viisi vuotta vastannut tämmöisiin kyselyihin, että "ensi vuonna löydän suunnan elämälleni". Olenko löytänyt? No en. Että tarttisko tehdä pikkuhiljaa jotain? Toisaalta, mikä se suunta sitten olisi ja mistä sen löytäisi. Argh, stressi.

Ohari kirjoitti...

Kyllä tuossa kieltämättä semmoista loppufiilistä on. Kohelluksen loppufiilistä :-)

Suunnat on vähän hankalia, että mikä se kullekin olisi oikea. Eikä se ymmärrys suunnasta aina riitä. Mulle esimerkiksi riittäisi suunnaksi mainiosti päivätyö, mutta semmoisen nykäiseminen Näinä Vaikeina Aikoina voikin olla erinomaisen hankalaa. No mutta kuule, jatkamme ponnisteluja!

Kukkis kirjoitti...

Että kun oli ihastuttava postaus, tuli niin hyvä mieli sun ihanasta elämisen suunnasta <3 Suunnitelmat toteutuvat, ilman muuta, ja jos eivät, niin sitten tehdään jotain muuta.

Ohari kirjoitti...

Kiitos Kukkis. Sitä paitsi täytyy olla suunnitelma, että sitä voi muuttaa. Tämä on minun mottoni, ja saa sitä muutkin käyttää. (Saattaa johtaa päättömään harhailuun se, mutta tärkeintähän ei ole päämäärä vaan)